Avun tarve ja hoito kaukana toisistaan?

Helsingin Sanomien mielipidesivulla on loppukeväästä 2012 käyty keskustelua psykoterapiasta. Ben Furman ja Tapani Ahola (6.5.2012) esittivät muutoksia nykyisiin psykoterapian korvaamiskäytäntöihin. Heidän kantansa oli, että painopisteen siirtäminen edullisempiin hoitomuotoihin kuten lyhyt- tai ryhmäterapioihin toisi psykoterapiapalveluja laajemmin niitä tarvitsevien ulottuville.  Ryhmäpsykoterapeutti Pirkko Grönlund (20.5.2012) perusteli oman psykoterapiasuuntansa etuja tehokkuuden ja taloudellisuuden näkökulmasta huomioiden kuitenkin monenlaisten psykoterapioiden tarpeellisuuden. Teemu Ollikainen (8.5.2012) puolestaan nosti esille psykoterapiahoidon tarpeenmukaisuuden kaiken psykoterapeuttisen hoidon lähtökohtana. Tästä näkökulmasta tarjolla tulisi olla monenlaisia hoitomuotoja potilaan hoidontarve ja ongelman luonne huomioiden. Ollikainen peräänkuulutti myös kokonaan uudenlaista ajattelua psykoterapeuttisen avun tarjontaan palvelujärjestelmässä.

Tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Liian herkästi keskustelu psykoterapeuttisesta avusta kiteytyy kysymyksiksi hoitomuotojen tehokkuudesta ja taloudellisuudesta: lyhyt- vai pitkä, yksilö- vai ryhmäterapia?  Kysymys siitä, miten potilas tulee ongelmineen kohdatuksi ja vastaanotetuksi palvelujärjestelmässä ja mielenterveyspalvelujen ammattilaisten vastaanotoilla on mitä olennaisin. Ovatko arvioinnin  ja diagnostiikan huippuunsa virittäminen ja  psyykkisten ongelmien tutkiminen erilaisilla diagnoosiperusteisilla ’linjoilla’, seulonta ja niiden perusteella rakennetut kynnykset hoitoon pääsyyn johtaneet siihen, että potilaan avun tarve ja sen hoidollinen kohtaaminen ovat joutuneet liian kauaksi toisistaan?

Psykoterapeuttinen auttaminen ja potilaan ongelmien hahmottaminen ja jäsentäminen voi kuitenkin alkaa jo ensitapaamisella. Mielenterveyspalveluissa tarvitaankin käytännöllisiä työkaluja, (jotka eivät ole vain diagnostisia seuloja ja lomakkeita), joiden avulla potilaan kokemia oireita ja ongelmia on mahdollista saada kuvattua ja jäsennettyä yhdessä häntä puhuttelevin ja koskettavin keinoin mahdollisimman varhain.  Kognitiivis-analyyttisen hahmotustavan avulla voidaan hahmottaa potilaan toimintatapoja ja sitä sisäistä dialogia, jotka ylläpitävät psyykkistä kärsimystä. Näiden varassa potilas toteuttaa kokemiinsa oireisiin johtavia tapojaan toimia vuorovaikutuksessa toisiin tai suhteessa itseensä. On tärkeää voida hahmottaa nämä asiat yhteisesti, potilaalle ymmärrettävillä ja häntä puhuttelevilla tavoilla. Näin työntekijän /terapeutin kanssa jaetuista tavoista katsoa omaa tilannetta, haavoittuvuutta ja ydinkipua voi kehittyä toimivia työkaluja muuttaa omaa toimintaansa arjessa ja vuorovaikutussuhteissa.

Kognitiivis-analyyttisessa psykoterapiassa (KAT) lähtökohtana on potilaan ongelmien varhainen hahmottaminen ja jäsentäminen, sekä tämän hahmotuksen jakaminen ja sen käyttökelpoisuuden tutkiminen yhdessä potilaan kanssa. Keinoja jakamiseen on monia ja ne riippuvat kunkin potilaan ja terapeutin yhdessä omaksumista ja juuri heille soveltuvista työtavoista.

KAT -terapia syntyi aikoinaan tarpeesta kehittää työkaluja potilaan varhaiseen auttamiseen julkisella sektorilla Englannissa. KAT oli alun alkaen lyhyttä (esim. 16 tai 24 käyntiä), mutta tällä hetkellä kognitiivis-analyyttistä psykoterapiaa tehdään sekä lyhyt- että pitkäkestoisena. Lyhytkestoisenakaan KAT -terapia ei kuitenkaan ole käsikirjan mukaan toteutettava (manualisoitu) lyhytterapiamuoto. Lähtökohtana on aina kunkin potilaan yksilöllisten toimintatapojen varhainen jaettu hahmotus ja työskentely tavoilla, jotka ovat potilaalle sillä hetkellä mahdollisia.  Lyhyen hoidon jälkeen arvioidaan jatkotyöskentelyn tarve.

Varhainen hahmottaminen soveltuu työtavaksi mielenterveyspalveluissa ensitapaamiseen ja hoidon arviointivaiheeseen, sekä myös pitempään psykoterapeuttisen hoitoon. Yhteisen jäsennyksen varassa on mahdollista toteuttaa joustavasti potilaan ongelmista ja tarpeista riippuen joko lyhytkestoista tai pitempikestoista kognitiivis-analyyttistä psykoterapeuttista hoitoa. Mielenterveyspalveluissa tarvitaan yhteistä kieltä potilaan ongelmien varhaiseen hahmottamiseen ja muutoksen käynnistämiseen.

Soile Tikkanen ja Tarja Hämäläinen
kognitiivis-analyyttisiä psykoterapeutteja